Hyvästi kesä

 

Kai se täytyy vaan hyväksyä. Kesä on ohi.

Vietin ihania loppukesän päiviä kavereiden seurassa, kävin pitkästä aikaa mökillä ja nautin kesän vikasta piknikistä joen rannassa, valvoin koko yön, jätin jäähyväiset vaihtoon lähtevälle kaverille ja myöhästyin junasta ja panikoin Tampereella. Pyöräilin oudon pitkiä lenkkejä, söin paljon kaikkee hyvää, kävin serkun rippijuhlissa ja annoin mun unirytmin mennä sekaisin, että olis varmasti vaikeeta palata kouluun tiistaiaamuna. Tää kesä oli mahtava, mutta meni liian nopeesti ohi.  

Mihin kesä katosi?

Kaikkiin kivoihin juttuihin, suurimmaks osaks ainakin. Ehkä kesä on ohi, mutta hyviä muistoja siitä jäi. Nyt pitää vaan laittaa kesäohjelmointi pois. Mut ihan oikeesti ja rehellisesti sanottuna, mulla on jo ikävä syksyäkin ja lunta ja joulua. Sitä, kun voi kietoutua viltteihin pimenevässä illassa ja sytyttää kynttilän. Juoda sisällä kaakaota ja pulahtaa lämpimään kylpyyn, kun ulkona on liian kylmä. Jäi mulla kesältäkin muutama juttu tekemättä. Olisin halunnu ainakin kuvata saippuakuplia. Ja lukee enemmän kirjoja. Onneks elämässä aikaa on käytännössä rajattomasti. Ja kesiä, niitä riittää. 

Sitä paitsi! Kai jokasesta kesäloman lopetuksestakin jotain hyvää voi löytää? Mua jänskättää huominen ja koko ens viikko ihan hullusti. Oon menossa testaan paria tanssikoulua Tampereelle ja oon innoissani. Testailemaan oon menossa balettia, jazzia, nykäriä ja lyricalia. Oon halunnu tätä jo kauan ja tässä sitä nyt ollaan! 

This is it!

 

Englannista kasa muistoja

Jotkut hetket on täydellisiä. On muistoja, joihin haluais palata ja elää ne uudelleen. Mulla on nyt Englannissa paikka, minne tuun varmasti palaamaan ja ihmisiä, jotka on mulle sanoin kuvaamattoman tärkeitä. En vois ikinä unohtaa näitä hetkiä tai näitä ihmisiä. Välillä ikävä yllättää. Onneks muistot ei karkaa minnekkään. Hippaleikissä muistojen kanssa mä voittaisin  kuitenkin.

Saisin ne kiinni ja muistaisin aina uudestaan sen, kuinka Emilian äiti lähti hakemaan mulle särkylääkettä ja sen kuinka me juostiin Emilian kanssa pitkin mansikkatarhaa ja seottiin shoppailusta. Leivottiin myös maailman hienoimmat kuppikakut. Rakastuin Englantilaisiin pikkukyliin, Jack Willsiin ja Cath Kidstoniin eikä puhelinkoppejakaan saa unohtaa. 

Ikävää helpottaa se, että mä tiedän palaavani takasin ja joskus mä vielä vien Emilian tapaamaan joulupukkia ja poroja. Olin oikeestaan aika yllättyny siitä, kuinka hyvin ymmärsin englantia ja puhuminenkin suju aika luontevasti. Aiemmin mä ja Emilia oltiin kavereita, mutta nyt me ollaan erottamattomia ystäviä.

Selvisin jopa mun seikkailusta lentokentällä ja ekasta lennosta yksin. Mun lähtöpäivänä Emilia ja sen isä saatto mut Gatwickin lentokentälle turvatarkastukseen asti. Siinä me molemmat itkettiin ennen kun mä astuin sen portin läpi. Sen jälkeen oli turhaa katsoa taakse. En enää erottanu ketään sieltä väenpaljoudesta ja hetkeksi mä hämmennyin siitä, että olin tosiaan ihan yksin siellä lentokentällä ja jouduin takas Suomeen. Koko matkan aikana mulla ei ollu kertaakaan koti-ikävä. Suomessa oikeestaan vasta tajusin, 

että kotikin on ihan jees paikka välillä.