Englannista kasa muistoja

Jotkut hetket on täydellisiä. On muistoja, joihin haluais palata ja elää ne uudelleen. Mulla on nyt Englannissa paikka, minne tuun varmasti palaamaan ja ihmisiä, jotka on mulle sanoin kuvaamattoman tärkeitä. En vois ikinä unohtaa näitä hetkiä tai näitä ihmisiä. Välillä ikävä yllättää. Onneks muistot ei karkaa minnekkään. Hippaleikissä muistojen kanssa mä voittaisin  kuitenkin.

Saisin ne kiinni ja muistaisin aina uudestaan sen, kuinka Emilian äiti lähti hakemaan mulle särkylääkettä ja sen kuinka me juostiin Emilian kanssa pitkin mansikkatarhaa ja seottiin shoppailusta. Leivottiin myös maailman hienoimmat kuppikakut. Rakastuin Englantilaisiin pikkukyliin, Jack Willsiin ja Cath Kidstoniin eikä puhelinkoppejakaan saa unohtaa. 

Ikävää helpottaa se, että mä tiedän palaavani takasin ja joskus mä vielä vien Emilian tapaamaan joulupukkia ja poroja. Olin oikeestaan aika yllättyny siitä, kuinka hyvin ymmärsin englantia ja puhuminenkin suju aika luontevasti. Aiemmin mä ja Emilia oltiin kavereita, mutta nyt me ollaan erottamattomia ystäviä.

Selvisin jopa mun seikkailusta lentokentällä ja ekasta lennosta yksin. Mun lähtöpäivänä Emilia ja sen isä saatto mut Gatwickin lentokentälle turvatarkastukseen asti. Siinä me molemmat itkettiin ennen kun mä astuin sen portin läpi. Sen jälkeen oli turhaa katsoa taakse. En enää erottanu ketään sieltä väenpaljoudesta ja hetkeksi mä hämmennyin siitä, että olin tosiaan ihan yksin siellä lentokentällä ja jouduin takas Suomeen. Koko matkan aikana mulla ei ollu kertaakaan koti-ikävä. Suomessa oikeestaan vasta tajusin, 

että kotikin on ihan jees paikka välillä.